Ei sentään mutta kuitenkin

”Punkalaitumella on varmaan rasistisempaa kuin muualla Suomessa.” Tämä lause pysäytti naapurilehdestä luettuna. Epäuskon jälkeen tuli jopa harmistunut olo, sillä meillä jos missä on maahanmuuttajien, lasten ja aikuisten, integroitumista paikkakuntaan ja suomalaiseen yhteiskuntaan pyritty tosissaan edistämään. Valtakunnallista mainettakin hyvillä töillä on niitetty ja katukuvassa muiden kulttuurien näkemiseen on tottunut.

Maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten parissa ammatikseen työtä tekevä ei allekirjoita suuhunsa laitettua lausetta mutta repii sentään joitakin terälehtiä ruusuisesta kuvasta. Hänen mukaansa Punkalaitumenkin kouluissa, etenkin Yhteiskoulussa, esiintyy suvaitsematonta, jopa rasistista käyttäytymistä muualta tulleita kohtaan.

Havaintoa ei kannata epäillä, ihmetellä saati hyväksyä. Kyse on ilmiöstä, joka eri kulttuureissa ja yhteisöissä on vallinnut aikojen alusta lähtien. Kaikki vieras on pelottavaa, jopa uhkaavaa. Tämä tunne on historian aikana valjastettu mitä kauheimpiin tekoihin.

Suvaitsemattomuus ja rasismi ovat myös yhteiskunnan ja yksilön tilan indikaattoreita. Ne nousevat pintaan aikoina, jolloin yhteiskunnat eivät voi sen paremmin taloudellisesti kuin henkisestikään hyvin. Pahalle ololle löytyy monia purkautumiskanavia, rasismi on niistä yksi.

Punkalaitumen tilannetta ei kannata paisutella mutta totuuden saa tuoda esille. Kodeilla ja kouluilla on jatkossakin suuri vastuu siinä, miten nuoret opetetaan kohtaamaan erilaisuus. Yhdessä tekemisellä ja positiivisella vuorovaikutuksella on tärkeä sija myönteisten tulosten aikaan saamisessa.

Myös avoin keskustelu on paikallaan. Jos ongelmia on, ne kannattaa nostaa pöydälle ja puhua kuntoon. Se on paras ja ainoa keino.