Kiinnostaako kotiseurakunta?

Seurakuntavaalien ennakkoäänestys alkaa ensi maanantaina. Äänestysaktiivisuus tapaa ”kirkkoväärtejä” valitessa jäädä sekä eduskunta- että kunnallisvaaleja heikommaksi. Punkalaitumella seurakuntalaiset ovat perinteisesti olleet keskimääräistä aktiivisempia. Kuinka käy tällä kerralla?

Julkisuuden ja näkyvyyden puutteesta ei maamme kirkkoa ainakaan voi viime aikoina syyttää. Ajankohtaisen kakkosen ns. homokeskustelun jälkeen kirkosta on eronnut jo 30000 jäsentä, vastaavasti kristillisdemokraattisen puolueen jäsenmäärä on lähtenyt nousuun. Lehtien yleisönosastoilla samaa sukupuolta olevien parien asemasta evankelis-luterilaisessa kirkossa kirjoitetaan yhtenään. Piispatkin koittavat saada ääntään kuuluville mutta moni sovitteleva kanta peittyy ääripäiden äänekkäämpään mekkalointiin.

Yksi asia on kuitenkin varma. Suomen kirkko on jonkinsorttisessa tienhaarassa. Suhtautuminen naispappeuteen repii kirkkoa sisältä ja nyt kahtiajako on syvenemässä. Tavalliselle maallikkokristitylle homoparien vihkiminen, siunaaminen tai jomman kumman, ehkä molempienkin, kieltäminen, ei ole kirkkoon kuulumisen kynnyskysymys.

Nämä tavalliset maallikot muodostavat valtaosan kirkon jäsenistöstä mutta koska asia on heille lähinnä yhdentekevä, jää heidän äänensä kuulumattomiin. Näin taistelukenttä on avoin liberaalien ja konservatiivien temmellykselle.

Ehkä vilkkaasta keskustelusta on se hyöty, että ihmiset lähtevät kirkollisvaaliuurnille aikaisempaa ahkerammin. Ainakin asioihin ilman kiihkoa suhtautuvien kannattaisi niin tehdä.