Onko leijona iskuvalmis?

Olemmeko iskukykyisiä ja uskottavia, kysyi Pirkanmaan aluetoimiston päällikkö, everstiluutnantti Terho Mustonen puhuessaan Puolustusvoimien nykytilasta punkalaitumelaisille nuorille miehille kutsunnoissa viime viikolla. Kysymys on aiheellinen, eikä Mustonen ole suinkaan ainoa, joka asiaa on pohtinut.

Suomi käytti puolustusmenoihinsa viime vuonna reilut 1,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vertailtuna vaikkapa vain naapurimaihin, määrä on huomattavan pieni. Ensi vuoden budjetissa valtio osoittaa puolustusmenoihin entistä vähemmän pelimerkkejä. Niillä pitäisi pystyä riittävään joukkotuotantoon sekä hankkimaan entisestään kallistuneita asejärjestelmiä korvaamaan mm. jalkaväkimiinat.

”Tuntemattomassa” Rokan Antti puhuu puolesta miljoonasta miehestä kenttäarmeijassa. Tällä hetkellä sa-kokoonpanon vahvuus olisi 350 000 sotilasta ja määrää ollaan edelleen pudottamassa kohti neljännesmiljoonaa.
Ottamatta kantaa puolesta tai vastaan Natoon liittymiseen, on sanottava maamme sotilaallisen puolustuksen elävän hankalia aikoja. Uskottava puolustus vaatisi koulutettuja miehiä ja moderneita asejärjestelmiä. Ilman rahaa niitä ei saada. Sotilaallinen liittoutuminen olisi ratkaisu, jolla hankittaisiin ”selkänojaa” mutta silläkin on hintansa, muinakin kuin euroina.

Huoli puolustuskyvyn heikkenemisestä tulee varmasti lisäämään keskustelua maamme valitsemasta linjasta pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana.

Suomen puolustusdoktriini on koko itsenäisyyden ajan perustunut koko maan puolustamiseen. Maallikon näkökulmasta tuo tehtävä on tällä hetkellä vähintään haastava, lähes mahdoton. Onneksi tällaista tehtävää ei Puolustusvoimien uhkakuvissa ole olemassa kuin kaikuna menneisyydestä.