Vapauden värit

Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden, lauletaan Jukka Kuoppamäen populaarimusiikin puolella Maamme-laulun aseman saaneessa tutussa kappaleessa. Sen sanat kuvaavat osuvasti suomalaista luontoa ja samalla onnistuvat vangitsemaan jotain suomalaisesta sielunmaisemasta.

Ensi tiistaina vietettävän itsenäisyyspäivän läheisyydessä on perinteisten juhlatraditioiden lisäksi hyvä miettiä hetken sitä, mitä tarkoittaa maamme itsenäisyys vuonna 2011? Mitkä ovat vapauden värit; ovatko ne sininen ja valkoinen, sininen ja keltainen vai jotain siltä väliltä? Hyvä on pohtia sitäkin, miten kansalliseen itsenäisyyteen nyky-Suomessa suhtaudutaan?

Sellaista kansallista suvereniteettia, jota Punkalaitumeltakin lähdettiin aseet käsissä puolustamaan syksyllä 1939, ei enää ole olemassa. Ei ole olemassa myöskään sellaista itsenäisyyttä, jota elettiin sotien jälkeisessä YYA-Suomessa Neuvostoliiton asettaessa omat reunaehtonsa maamme sisä- ja ulkopoliittiselle toiminnalle.

Tällä hetkellä itsenäisyytemme on kyllä vankalla pohjalla mutta tänäkin päivänä Suomea sitovat tietyt liittosopimukset, joiden olemassaolosta, hyödyistä ja haitoista, maksetaan miljardimäärin euroja hahmottamattoman laajan yhteisen edun nimissä. Historia paljastaa aikanaan, mikä on nyt elettävän aikakauden lopputulema, niin se on toiminut aiemminkin.

Kuten yllä kuvattuina menneinä vuosikymmeninä, on tänäkin päivänä runsaasti tahoja, jotka laillaan puuttuvat itsenäisyyteemme. Sotilaallista painostusta, jota ennen koettiin, ei tällä hetkellä ole, vaan vaikuttaminen tapahtuu talouden keinoin. Vaikuttajina eivät välttämättä toimi ainoastaan muut valtiot tai EU. Myös globaalitalous ja sen ei-parlamentaariset toimijat jättävät jälkiään yhteiskuntaamme ja ohjaavat poliittista päätöksentekoa.

Itsenäisyyspäivänä vuonna 2011 me koemme sinivalkoisen lipun edelleen tärkeäksi. Vaikka esimerkiksi EU:n yhteistä arvopohjaa hehkutetaan kotimaassakin, on kansalaisille edelleen tärkein yhteinen määrittävä tekijä suomalaisuus. Ajanvirrassa, vuosien kuluessa, sekin on tietysti muuttunut mutta mentaliteettien pohjavirrat ovat säilyneet entisellään: Vastamäkeen käydään sielu surren mutta sieltä noustaan hammasta purren. Kädet puristuvat nyrkkiin vain taskussa – tai humalassa.

Näinä aikoina tuntuu monesti siltä, että kuuluisaa suomalaista sisua tullaan vielä tarvitsemaan. Toivottavasti sitä löytyy, vaikka nyt ei seisotakaan poteroissa itärajalla, vaan heilutaan liitoksissaan nitisevässä eurohimmelissä pyrkien välttämään Titanicin kohtalo.