Olemme Facebookissa!

04.05.2018 Sisällissota esillä Mäenpään vappujuhlassa

Emeritusprofessori Heikki Paloheimo analysoi Mäenpään työväentalon vappujuhlassa sata vuotta sitten käydyn sisällissodan syitä ja seurauksia. Juhla keräsi liki satapäisen yleisön 110 vuotta täyttävälle talolle.
Mäenpään työväentalolla vapunpäivänä järjestetty vappujuhla keräsi liki satapäisen yleisön. Juhlan teemana oli sata vuotta sitten käyty sisällissota. Juhlapuhujana oli emeritusprofessori Heikki Paloheimo. Sodan syihin ja traumoihin pureutui myös sosiaalipsykologi Tapio Kangasniemi.

Mäenpään työväentalo tarjosi vappujuhlalle kulttuurihistoriallisesti arvokkaat puitteet. Talo täyttää tänä vuonna 110 vuotta. Talo oli sata vuotta sitten yksi vallankumouksen keskuksista mutta toimi heti sodan jälkeen myös punavankien säilytyspaikkana.


Tilaisuus alkoi kahvituksella, jossa yleisö pääsi nauttimaan kahvin lisäksi niin suolaisista kuin makeistakin tarjottavista. Vappujuhlaan vieraat toivotti tervetulleiksi Irma Rantanen.


Juhlapuheen pitänyt Heikki Paloheimo asui lapsuutensa työväentalon naapurissa kunnanlääkärin talossa Ahteelassa. – Vappuna työväentalon tornin ikkuna oli auki ja grammarilla soitettiin musiikkia. Kylässä asui niin porvarien kuin työläisten kakaroita mutta emme me mukulat siitä mitään tienneet. Työväentalo oli lapselle jännittävä paikka.


Paloheimo kävi puheessaan läpi sisällissodan syttymiseen johtanutta kehitystä. Hän löysi sodan taustalta niin kotikutoisia kuin kansainvälisiäkin vaikuttimia.


– Taustalla ovat kansainväliset tapahtumat ensimmäisen maailmansodan aikana. Helmikuun vallankumous sai Venäjän yhteiskunnan epäjärjestyksen tilaan. Bolshevikit eivät hyväksyneet minkäänlaista luokkasopuilua porvarillisten puolueiden. Aatteellisena taustana olivat Marxin ja Engelsin kirjoitukset, joiden historiakäsityksessä siirtymistä kapitalismista sosialismiin pidettiin luonnonvoimaisena välttämättömyytenä. Leninin oppien mukaan se edellytti sitä, että työväenluokka ottaa valtiollisen vallan haltuunsa ja kukistaa vanhan yhteiskuntajärjestelmän.


Saksa puolestaan halusi lisätä Venäjän sekasortoa tukemalla Leninin paluuta Venäjälle, jotta maa saataisiin irti käynnissä olleesta maailmansodasta. Suomessa puolestaan Venäjän helmikuun vallankumous synnytti hallitusvaltaa koskevan valtatyhjiön.


Tapahtumat Suomessa etenivät aloheimon mukaan vääjäämättä kohti sisällissotaa syksyn 1917 ja alkuvuoden 1918 kuluessa. – Jo yleislakon aikana ja ennen sitä käyntiin lähtenyt punakaartien ja suojeluskuntien perustaminen eteni prosessina, jota ei voitu pysäyttää. Syksyn 1917 aikana kumpikaan valtaryhmä ei onnistunut estämään yhteiskunnan hajoamista. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen. Mahdollisuus kompromissiin oli menetetty.


Keväällä 1918 punaisten tappioon päättyneessä sodassa kuoli yhteensä noin 35 000 suomalaista, joista 14 000–15 000 vankileireillä sodan jälkeen. – Punkalaitumella kansalaissodan kauhuissa kuoli ainakin 225 ihmistä, heistä yli puolet vankileireillä. Sota kohteli pitäjää kaltoin. Koko Suomessa uhriluku oli yksi sadasta, täällä neljä sadasta, Paloheimo totesi.


– Miten on mahdollista, että viha ja kiihko kasvavat niin suureksi, että samaan kansaan kuuluvat ihmiset alkavat tappaa toisiaan, aseettomia siviilejäkin? Sisällissotien ja kansanmurhien tutkijat ovat todenneet, että joissakin yhteiskunnallisissa olosuhteissa viha ja vastakohtaisuus saattaa kasvaa niin voimakkaiksi, että ihan tavalliset ihmiset voivat tehdä tekoja, jotka normaaliolosuhteissa tuntuvat käsittämättömiltä. Sietämättömän tavalliset ihmiset, kuten psykiatri Hannu Lauerma on asian ilmaissut.


Heikki Paloheimo pohti myös sitä, minkälaisia vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia Suomessa olisi syntynyt, mikäli sodan lopputulos olisi ollut toisenlainen. – Jos lokakuun vallankumous Venäjällä ei olisi onnistunut, olisiko Suomi edelleen osa Venäjän valtakuntaa? Ainakin vuonna 1917 Venäjän väliaikainen hallinto suhtautui torjuvasti separatistisiin pyrintöihin reuna-alueillaan – niin kuin Venäjän nykyinenkin hallinto suhtautuu. Jos Saksa olisi voittanut ensimmäisessä maailmansodassa, ainakin vuonna 1918 Suomesta olisi tullut monarkia, ja todennäköisesti 1920- ja 1930-luvuilla Saksan vasallivaltio.


– Entä miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan? Sosialistinen hallitus olisi liittänyt Suomen Neuvosto-Venäjän toverilliseen yhteyteen ja kansamme olisi saanut kokea samoja kansalaisoikeuksien rajoituksia, vainoja ja niukkuutta, jonka monet neuvostokansallisuudet joutuivat kohtaamaan. Onneksi punaisten vallankumousyritys ei onnistunut. Punakaartiin ase kädessä lähteneet miehet, ja naiset, halusivat parempaa maailmaa. He toimivat oman vakaumuksensa puolesta, tuhannet henkensä uhraten. Silti, punakapina oli hirvittävä erehdys, jonka tuloksena 35 000 suomalaista menetti henkensä, ja yhteiskuntaan jäi elämään sukupolvien yli kantanut vastakkainasettelun, epäluulon ja vihan ilmapiiri, Heikki Paloheimo kuvaili.


– Ei koko kansa kuitenkaan kansalaissodassa kahtia jakautunut. Enemmistö suomalaisista halusi pysytellä aseellisen selkkauksen ulkopuolella, niin sosialistien kuin porvarienkin puolella. Kansa siis jakaantui kolmeen osaan. Ja onneksi myös työ kansakunnan eheyttämiseksi alkoi jo kansalaissotaa seuraavina vuosina. Niin parlamentaariseen uudistustyöhön sitoutuneet sosiaalidemokraatit kuin uudistusmieliset porvarit pyrkivät toiminnallaan korjaamaan niitä yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden seurauksena kansa oli ajautunut veljessotaan. Eheyden rakentaminen kesti useamman sukupolven ajan, mutta jotenkin kansalaissodan varjot heijastuvat vielä tämän päivän Suomessakin.


Puheensa lopuksi Heikki Paloheimo korosti avoimen keskustelun merkitystä puhuttaessa niin kansalaissodan ajasta kuin nyky-yhteiskunnankin ongelmista. – Kansalaissodan aikoihin Suomessa ilmestyi paljon sanomalehtiä. Ne olivat kaikki jonkin poliittisen suuntauksen äänitorvia ja suurin osa kansasta luki vain oman puolueensa sanomalehteä. Se synnytti viestintäilmapiirin, jossa samanmieliset puhuivat keskenään, mutta avaralle keskustelulle eri väestöryhmien välillä ei ollut tilaa. Kun muistamme ja arvioimme kansalaissotaa, ja kun puhumme aikamme yhteiskunnallisista ongelmista, kuunnellaan toisiamme ja puhutaan toisillemme sen sijaan että vain puhuisimme toisistamme.

 

Kysykää: miksi?


Sosiaalipsykologi Tapio Kangasniemi käsitteli omassa puheenvuorossaan erityisesti sisällissodan traumoja. Hän on perehtynyt aiheeseen laajasti ja julkaissut aiheesta tutkimuksia, joissa on käsitellyt oman sukunsa historiaa mutta myös sodassa ”tappajiksi” muuttuneita yksilöitä.


– Sisällissota aiheutti eritasoisia traumoja aina yksilöstä kansakuntaan. Nyt pystymme jo helpommin puhumaan yli rajojen, mistä tämä tilaisuus on mahtava esimerkiksi. Sota on meidän yhteinen traumamme, sillä suvuissa on runsaasti sekä-että -tarinoita. On sodittu molempien osapuolten riveissä, Kangasniemi kuvaili.


Traumoja käsiteltäessä Kangasniemi kehotti ihmisiä vahvasti kysymään: miksi? – Mikäli on vain hyvät ja pahat, eikä kysytä ”miksi”, siirretään traumaa vain eteenpäin. Vaikka ihmisten tekoja ei hyväksyisikään, on kysymys esitettävä, vain silloin syntyy ymmärrys.


– Sisällissodassa tappajia oli molemmin puolin. Miksi ihmisestä kasvaa terroristi, on se mitä haluan selvittää, koska kysymys liittyy myös tämän päivän ilmiöihin kuten jihadismiin. Miksi osa ihmisistä reagoi, kuten sisällissodan aikana, eli hyökkäämällä.


Kangasniemi korosti ihmisten kohtaamisen, kuuntelemisen ja arvostamisen merkitystä. – Keneltäkään ei saa kiistää olemassaolon oikeutta. Kun se kiistetään, aiheuttaa se kapinan. Toisaalta, mikäli ei ole myöskään anteeksiantoa, kapina jatkuu.


Mikrohistoriallinen näkökulma sisällissodan tutkimuksessa on Kangasniemelle paljastanut, että mm. sodan eri osapuoliin liittyneiden motiiveita on usein liiaksi aattellispolitisoitu. – Usein puolen valinnan ratkaisivat muut syyt. Monen osalta asian ratkaisi se, missä sattui asumaan. Torppareiden poikia taisteli niin punaisissa kuin valkoisissa. Monelle punakaartiin liittymisen motiivina oli raha, toisille taas sosiaalinen paine. Osalla syyt olivat toki myös poliittiset.


Punkalaitumen seurakunnan puheenvuoron Mäenpään työväentalolla käytti kirkkoherra Irina Kaukinen, jonka isoisoisä Aleksanteri kuoli Tammisaaren vankileirillä. – Häneltä jäi seitsemän lasta, joista neljä poikaa otti osaa talvisotaan. Heistä yksi myös kaatui.


– Aleksanterin tarinaa on kerrottu hieman vaivautuneesti suvussa, minua se on kiinnostanut. Siksi teologiaa opiskellessani tutkin, miten kirkko ja papit suhtatuivat sisällissodan jälkeisiin vankileireihin, Kaukinen kertoi.
Puheenvuoronsa päätteeksi Irina Kaukinen lauloi Tapio Kananojan kitarasäestyksellä laulun ”Ruusu on punainen”.


Musiikkia vappujuhlassa esitti myös muusikko, lauluntekijä Mikko Perkoila. Hän lauloi sisällissodan jälkeisiä työväen taistelulauluja sekä omaa tuotantoaan, jossa usein pureudutaan yhteiskunnan eriarvoisuuteen.

 

Evästeet