Olemme Facebookissa!

8.7.2021 Yhteinen historia opettaa itsestämme

Löysin kirjahyllystäni Suomen Lotta -nimisen kirjan. Kirjan sivujen välistä pilkisti Pikkulotan tehtäväkirja.

Sekä mummoni että äitini toimivat lottina. Eivätkä niistä ajoista kertoneet. Miten hirveä jano tietää ihmiseen iskeekään tuossa viidenkympin hujakoilla!

 


Kun tuntisi historiaansa, tuntisi itseään. Ymmärtäisi ja kasvaisi.

 

Kun kirjastoihin tulivat ensimmäiset digitointilaitteet,  muunsin minäkin vanhoja vhs-kasetteja dvd:ksi, tallensin historiaani.

 


Voi, sitä riemua, kun järjestelin parikymppiselle pojalleni ihanaa yllätystä, elokuvailtaa äidin kanssa. Oli herkkua monenlaista ja tuntitolkulla hääjuhla-, ristiäis- ja ensiaskeleet-filmiä.

 

Poikani katsoi minua syvälle silmiin heti leffaillan aluksi, ja kysyi, ihanko vakavissani oletan hänen istuvan kotisohvalla ja katselevan 80-luvun kamalia olkatoppauksia, ylisuuria silmälaseja ja ihmisiä, jotka eivät edes elä enää. Ja juuri nyt, kun kaikki vanhat kamut odottavat jo kotoa muuttanutta nuortamiestä kylille. Voi, äiti!

 

Pakkasin nuo dvd-levyt laatikkoon, jonka päälle kirjoitin poikani nimen ja ”avaa 50-vuotiaana.”

 

Ehkä yhteisestä historiasta on helpompi kuulla ulkopuoliselta. Toivottavasti moni löytäisi paikallisen aarrekammiomme, Sotilaspoikien perinnehuoneen.

 

Tutkisi sen sisältöä. Pysähtyisi kuulemaan, mitä noina vaikeina aikoina eläneet meille kertovat. Vain he oikeasti tietävät.

 

Hanna-Mari Kamppikoski