Sunnuntaina vietetään kaatuneiden muistopäivää. – Muistan isästäni kaksi hämärää asiaa. Kristerillä Jalasjoella tehtiin navettaa ja minä olin mukulana työmaalla, enkä päässyt ojasta yli. Isä huusi, että hyppää yli vaan. Toinen muisto liittyy talviseen puun ajoon, kertoo Heikki Ristimäki (86v). Hän on yksi punkalaitumelaisista sotaorvoista.
Heikin isä Toivo Matias Ristimäki kaatui 3.7.1941 heti jatkosodan alkuvaiheessa. Kuolinpaikaksi on merkitty Jääski. – Varsinainen hyökkäys ei ollut edes alkanut, mutta parinkymmenen suomalaisen joukko oli ollut venäläisten tekemisiä selvittämässä. Siihen oli tullut kranaattikeskitys. Isä oli hypännyt kranaattikuoppaan, johon oli tullut melkein täysosuma. Samassa keskityksessä meni kaksi miestä, muut säilyivät.
Kuvauksen isän kaatumisesta Heikille on kertonut nyt jo edesmennyt punkalaitumelainen sotaveteraani Keijo Salonen, joka oli samassa porukassa mukana. – Keijo kysyi kerran minulta, että tiedätkö, miten isäsi kuoli ja haluatko tietää. Totta kai halusin. Paikka on Suomen puolella ja Keijon kanssa piti siellä joskus käydäkin, mutta se sitten jäi.
Hänellä ei ole muistikuvia siitä, kun pappi suruviestin Jalasjoelle toi kesällä 1941. – Ehkä mummu pisti meidät mukulat mäelle siksi aikaa. Mutta sen muistan, kun kytättiin, minne se ”mustapappi” menee, kun kylälle ilmestyi. ”Mustapappi” oli kappalainen Toivo Hollo.
Heikki ei muista mitään myöskään isänsä hautajaisista, jotka järjestettiin vasta talven tultua. Siihen asti sankarivainaja lepäsi tilapäisessä haudassa. – Äiti sitä puhui, että arkku oli tehty laudasta ja lautojen raosta oli valunut verta. Kantta ei avattu.
– Mitä olen äijien kanssa isästä puhunut, niin sellainen mies se kai oli, että sai tehtyä, mitä halusi. Siltä hommat säilyivät. Ennen sotaa isä kävi muun muassa teurastamassa kylien taloissa, Heikki kertoo.
Paketteja Tanskasta ja Ruotsista
Ristimäen perheessä Jalasjoen Sahanojalla asuivat Heikin lisäksi kaksi hänen sisarustaan, leskeksi jäänyt äiti ja tämän vanhemmat. – Mitä olen lukenut, niin sotaorvoilla on ollut kamaliakin kokemuksia. Meillä oli sentään mummu ja pappa koko ajan lähellä. Ei tarvinnut mukuloiden olla yksin, Heikki sanoo.
– Ei minua ainakaan koulussa koskaan sen paremmin kiusattu mutta ei korotettukaan sen takia, että olin sotaorpo. Kuvittelen, että sotaorpous ”unohdettiin”. Kyllä karjalaisia lapsia koulussa kiusattiin mielestäni paljon enemmän, Heikki sanoo.
Sotaorpojen perheet saivat myöhemmin myös avustuspaketteja. – Tanskasta ja Ruotsista niitä tuli. Vaatteita ei muistaakseni mukana ollut, mutta hevosenmakkaraa ja karamelleja löytyi. Näitä paketteja taisi tulla 4–5 kertaa vuodessa. Paikallisissa ”äveriäissä” oli myös niitä, jotka auttoivat. Tällainen oli ainakin Kaarina Ala-Heikkilä.
Sotaorvotkin käyvät vähiin
Mitä kauemmin aikaa sodasta on kulunut, sen pienemmäksi käy myös sotaorpojen määrä. – Pikku hiljaa mekin lopumme, Heikki Ristimäki sanoo.
– Tietysti arvostan kaatuneiden muistopäivää. Äiti piti mukulana huolen, että joka kerta kävimme sankarihaudalla muistopäivänä.
– Jos sitä räknää, niin kyllä siltä isältä olisi varmasti saanut paljon käytännön oppia elämään. Se jäi saamatta. Kaikki piti kantapään kautta oppia, Heikki Ristimäki pohtii.
» Takaisin arkistoon