Sunnuntaina on Kansallinen Veteraanipäivä. Veteraanityössä on siirrytty perinneaikaan, koska veteraaneja on jäljellä erittäin vähän ja he ovat ikääntyneitä. Se kertoo siitä, että olemme saaneet 80 vuoden ajan elää rauhan aikaa.
Kansallista Veteraanipäivää vietetään ensi sunnuntaina. Tuolloin tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Kilpisjärvellä Suomen alueelta.
Sotaveteraaneja ei enää keskuudessamme ole ja veteraanityö on siirtynyt perinneaikaan. Silti Punkalaitumellakin on tänä päivänä ihmisiä, jotka ovat lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sota-ajan kotirintamalla kokeneet. Edelleen on myös heitä, jotka ovat menettäneet sodassa läheisen ihmisen. Jos veteraanipäivä tavalliselle kansalaiselle saattaakin jäädä etäiseksi, läheisensä menettäneille päivällä on vuodesta toiseen suuri merkitys.
Oikeastaan on suorastaan hieno asia, että veteraanityössä on voitu siirtyä perinneaikaan ja että veteraanien keski-ikä on erittäin korkea. Se tarkoittaa sitä, että Suomi on jo 80 vuotta saanut elää syvää rauhan aikaa ja että sankarihaudat on luotu umpeen vuosikymmeniä sitten. Sankarivainajia muistetaan kunnioituksella, mutta uusia hautoja ei ole jouduttu kaivamaan, eikä uusia ristejä ole pystytetty kirkkomaille. Harva sodan kokenut veteraani ihannoi tai glorifioi sotaa, sitä ei ole meidänkään syytä tehdä.
Puolustuskyvyn parantaminen, varautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen on tahdottu joidenkin keskustelijoiden taholta leimata sotapsykoosiksi. Järkevästi toteutettuna kyse on kuitenkin pelkästään realismista, jolla pyritään varmistamaan, ettei yksikään nykyisistä tai tulevista sukupolvistamme saa, tai tule saamaan, sotaveteraaritunnusta eli tammenlehvää rintapieleensä.
» Takaisin arkistoon